Bussi rullaa kevätillassa jossain Keski-Suomen loputtomilla metsätaipaleilla. Ikkunoissa vilistää vaaroja, järviä ja muutaman harvan talon ikkunoissa palaa valo. Bussin stereoissa soi Aimee Mann. Soittimen vieressä on nippu levyjä, REM, Captain Beefheart, The Band, pari Tom Waitsia ja Neil Youngia. Keikalle matkustavan bändin muusikot juttelevat harvakseltaan, joku lukee kirjaa. Jonna Tervomaa istuu ikkunapaikalla ja katsoo ulos jäiselle pellolle. Näky on tuttu, Jonna on istunut busseissa koko ikänsä.

Jonna oli aikansa tunnetuin lapsitähti. 1983 Syksyn Sävel-kilpailun voitto vei sadoille keikoille ympäri maata aina kun koulunkäynti antoi periksi. Teini-iässä laulaminen jäi taustalle, mutta bussissa istuminen jatkui. Keikka-auto vaihtui koripalloseuran linja-autoon.

Kirjallisuuden opiskelu toi Jonnan Helsinkiin ja työt laivalle Itämerelle. Samalla musiikki hiipi takaisin Jonnan elämän keskiöön, tällä kertaa omista lähtökohdista, aluksi omaksi iloksi. Jonnan saattoi nähdä pienillä akustisilla keikoilla laulamassa Sherryl Crown biisejä, matka oman musiikin luokse ja takaisin keikkabusseihin oli alkanut. Keikkajärjestäjille tehty nauha ajautui suureen levy-yhtiöön. Tämä ei johtanut kokeilua pidemmälle. Määrätietoiseksi kasvanut Jonna ei halunnut hakata päätään väärään seinään. Oli aika löytää uudet kumppanit ja oma tapa tehdä musiikkia omilla ehdoilla.

Linja-auto lähestyy yhtä monista persoonattomaksi runnottuja suomalaisia pikkukaupunkeja. ’Mulle on aina ollut hyvin tärkeää työskennellä sellaisten ihmisten kanssa, joihin mä voin luottaa ja joiden kanssa mulla on hyvä olla’. Keikkabussissa näitä ihmisiä on mukana neljä. Jussi Jaakonaho kertoo loputonta absurdia vitsiä ja imitoi suomalaisia muusikoita. Tero Mikkonen ja Jonne von Hertzen säestävät ja Kim Rantala puuhaa omiaan. Bändi löysi lopullisen muotonsa jo muutama vuosi sitten.

Tarve tehdä omaa musiikkia vei Jonnan yhä useammin treenikämpille ja vähitellen ympäriltä alkoi löytyä samanhenkistä väkeä. Ystäväpiiri rakentui pääkaupungin lahjakkaimmista nuorista muusikoista. Jonna huomasi helpotuksekseen monen ajattelevan musiikista samalla tavalla. Ikuisia tarinoitaan kertova Jussi Jaakonaho, ylitsevuotavan ystävällinen Lasse Kurki ja nuoren rocktähden kaikki elkeet osannut Markus Nordenstreng sekä Egotripin voimakaksikko Knipi ja Mikki olivat väkeä joiden kanssa saattoi etsiä omaa ääntä. Eri polvien laulaja-laulukirjoittajat ja perinteestä uutta luova tekijöiltään kuulostava musiikki soi kotistereoissa. Kun lähipiiristä löytyi osaavia lauluntekijöitä, joiden biiseihin Jonna alkoi kirjoittaa omia tekstejään alkoi kaikki olla kypsää seuraavaa askelta varten. Jonnan oli aika tulla esiin Jonna Tervomaana.

Keväällä 1998 ilmestynyt Tuure Kilpeläisen kanssa kirjoitettu Suljettu sydän toi nuoren ja määrätietoisen Jonna Tervomaan kerralla eturiviin. Ensimmäinen pitkäsoitto vahvisti paikan ja toi kolme Emma-palkintoa. Jonna sai vihdoin tehdä musiikkia valitsemiensa ihmisten kanssa itsensä hyväksymistä lähtökohdista. Samalla koko suomalaisen musiikin kenttä eli vahvaa murrosta. Iskelmän ja sen aikoinaan haastaneen suomirockin rinnalle alkoi nousta kypsällä otteella musiikkia tekevä uusi joukko. Vaikka keinot ja musiikki poikkesivat paljonkin toisistaan, moni teki musiikkia omilla ehdoillaan ja samalla koko kenttä monipuolistui nopeasti. Jonna oli ensimmäisiä, joka antoi kasvot uuden tekijäpolven esiinnousulle.

Kuhina keikkapaikalla kasvaa. Paikalla ravaa niin roudareita kuin muutakin väkeä, ravintolan työntekijöitä ja näiden lapsia. Jonna antaa muutaman nimikirjoituksen ja keskustelee pari ystävällistä sanaa baarimikkojen kanssa. Hän on samalla kohtelias mutta etäinen. Ystävien ja lähipiirin ulkopuolella Jonna on tarkka yksityisyydestään ja siitä mitä hän itsestään jakaa. ’Lisää höttöä palstoille? Oletan, että raja asettuu siihen, mikä on oikeasti olennaista minun tekemisteni kannalta.’

Vuosi ensilevyn jälkeen julkaistu Neljä seinää lujitti Jonnan aseman suomalaisen rockin eturivissä, Jussi Jaakonaho oli lunastanut pysyvän paikkansa tuottajana ja työparina. Palkintoja tuli lisää ja asema yhtenä nuoren sukupolven tärkeimmistä tekijöistä vakiintui. Oma ääni vahvistui edelleen ja musiikki kehittyi omista lähtökohdistaan.

’Kyllähän sitä toivoisi, että musiikki merkitsee muutakin kuin nopeata viihdettä ja oheishälyä. Teen musiikkia ennen kaikkea niille, jotka hakevat musiikista ystävää itselleen’. Bändi istuu ahtaassa takahuoneessa, Jonna on jo vaihtanut vaatteensa keikkaa varten. Hän liikehtii pienessä huoneessa levottomasti venytellen ja ottaa carmolis-tippoja. Koko bändi myhäilee keskenään ja kohottaa jallumaljan.

Kolmas pitkäsoitto Viivalla kaksi vuotta edellisen levyn jälkeen kertoi selvästi, että Jonna kulkee vain ja ainoastaan itsensä määrittelemään suuntaan. Levy oli selkeästi edeltäjiään omaleimaisempi ja musiikki vaati enemmän sekä kuulijoilta että tekijöiltään. Jonna teki selvän pesäeron yleisiin odotuksiin ja selvimpiin kaupallisiin odotuksiin. Viimeisillekin tuli selväksi että levyllä on äänessä nainen, joka itse päättää mihin hän musiikkiaan vie. Viivalla oli selkeä askel uuteen suuntaan, haasteita pelkäämättä.

Perinteisesti vaikeana pidetyn kolmannen levyn jälkeen Jonna eteni rauhallisesti. Bändi keikkaili paljon. Kuvioihin tuli myös raaempi ja villimpi Jonnan, Jussin ja Teron triokokoonpano. Sen alkuvoima nosti keikoilla Jonnasta esiin uuden puolen. Silloin tällöin Jonnan saattoi nähdä laulamassa muissakin yhteyksissä, tarkkaan valitut erikoisprojektit ovat aina kiinnostaneet häntä.(Tribuutit: Tuomarin Todistajat, Kaalimaan kansa (Tribuutti Tuomari Nurmiolle),Sielun Veljet;Onnellinen päivä) Yhdestä tällaisesta kasvoi yllättäen Jonnan uran suurin hitti, kun hän levytti Helmiä ja sikoja-elokuvan soundtrackille version Juicen aikoinaan kynäilemästä Rakkauden haudalla-biisistä.

Neljäs ja uusin Jonnan pitkäsoitto, Halo, esittelee Jonnan viimein myös säveltäjänä, vaikka vetovastuu onkin pääasiassa vanhoilla luottomiehillä. Levylle muiden kirjoittamat kappaleet kuulostavat kuitenkin entistä enemmän vain Jonnan omalta musiikilta. Hänelle tärkeä amerikkalaisen musiikin perinne siivilöityy selkeästi tunnistettavaan uuteen muotoon. Kehitys tekstittäjänä tukee musiikkia. Tarkkojen oma- ja ihmiskuvien ja tunnetilojen purkamisen lisäksi Jonna esittelee itsensä myös tarinankertojana ja jopa syvältä nousevan suomalaisen tradition jatkajana.

Keikkapaikalla dj hiljentää kaiuttimissa takovan eurohitin. Lavavalot syttyvät, bändi nousee lavalle, ottaa soittimensa ja Tero laskee ensimmäisen kappaleen sisään. Jonna nostaa mikrofonin ylös, pää kallistuu takakenoon ja silmät menevät hetkeksi kiinni. ’Keikoissa on kaikki: menneisyys, tämä hetki ja tulevaisuus. Livekeikkojen kautta näkee sen mistä on tulossa, minne on menossa tai minne ehkä pitäisi mennä. Palkitsijana keikkailu on omaa luokkaansa. Yleisö ja fanit ovat elintärkeitä.’